MITÄ KUULUU, LOTTA?

Tänään luvassa vähän viimeaikojen fiiliksiä (niin hyviä kuin vähän huonompiakin) höystettynä kuvilla Angersista jotka otin tänään lounastauolla!

Mulle henkilökohtasesti ekat viikot oli helppoja - kaikki oli uutta ja jännää ja niin hienoa ja hyvällä tavalla erilaista kun Suomessa. Mun perhe on myös aivan mahtava ja tultiin hirveen hyvin toimeen ihan alusta asti. Kun koulut alkoi pari päivää mun saapumisen jälkeen, olin ekat päivät aika yksin ja tungin hostsiskon seuraan aina kun mahdollista. En uskaltanut puhua hirveesti (olin tehny lupauksen itelleni etten käytä ollenkaan englantia missään vaiheessa vaihtoa) ja veikkaan että mun luokkalaisillekin oli aika iso kynnys tulla kyselee ja ottaa mukaan, kunnes sitten kolmantena koulupäivänä hissamantsan opettaja pyysi mua kertomaan itestäni englanniksi ja se autto ihan hirveesti! Luokkakaverit oli heti paljon vastaanottavaisempia ja uskalsin tunkea mukaan. Mulle tarjotaan muistiinpanoja ja läksyjä ja saan kuulla vähintään kerran päivässä kuinka älykäs oon koska puhun neljää kieltä ja tuun Suomesta (Suomen koulusysteemi ja sen mahtavuus on ihan tunnettu täällä) ja miten rohkee oon ku oon täällä! En vieläkään tunne että mulla ois hyviä kavereita mutta musta se on ihan luonnollista kun yhteisen kielen käyttö on aika rajoitettua ja täällä on aika vahvat porukat. Mulla on kavereita joiden kanssa voin viettää hypärit ja lounaat ja en siis oo yksin mut veikkaan että oman paikkansa ja niiden oikeiden ihmisten löytäminen vie aikansa.

Pari viikkoa sitten tunnistin sen ekan "laskuvaiheen" mistä meille ollaan hirveesti puhuttu - kun uutuudenhohto katoaa, kaikki ärsyttää ja ekaa kertaa kaipaa kotimaataan. Itketti kokoajan ja ihan tyhmät pikkujutut, jotkut asiat ärsytti ihan älyttömästi ja olin heti lounaalla jo valmis menemään nukkumaan. Huonosta olosta tuli ihan hirveen huono omatunto (teen jotain näin hienoa, syön juustoja ja patonkia joka aterialla, saan puhua ranskaa ja silti tuntuu pahalta?) ja tuntu hirveen vaikeelta kun ei saanut (tai saa edelleenkään..) sanottua kaikkea mitä haluaisi ja keskustelut on aika perusasioita. Onneks mä viihdyn (ainakin vielä) hyvin koulussa ja oon löytänyt arkeen harrastuksia niin tää "huonompi vaihe" meni mulla aika nopeesti ohi. 

Yks asia mistä oon puhunut monien kanssavaihtareiden kanssa on läheisyydenkaipuu. Täällä ei halailla ja se tuntuu ihan kamalalta. Oon viimeksi halannut jotain silloin kun lähdettiin saapumisvalmennuksesta perheisiin. En tiedä pystynkö koskaan selittämään tätä kenellekään tai ymmärtääkö kukaan, mutta olo on niin hirveän tyhjä. Olo on tavallaan järkyttävän yksinäinen ja tuntuu pahalta kun käy läpi välillä aika vaikeita asioita eikä saa tukea mistään. Älkää käsittäkö väärin - mulla on täällä maailman mahtavin perhe ja kavereita jotka ymmärtää että tää on aika iso asia ja joiden kanssa voin puhua jos joku painaa mieltä, mut kaipaan fyysistä kosketusta. Antaisin mitä tahansa halista enkä jaksa odottaa sunnuntaita ja meidän alueen tapaamista, aion halata rakkaita vaihtarikavereitani niin pitkään!!

Nää 41 päivää mitä oon nyt täällä viettänyt on tosiaan ollut todellista tunteiden vuoristorataa. Esimerkiksi nyt sunnuntaina oli aika paha olla (lauantai oli ollut tosi kiva), maanantaina jo paljon parempi ja tänään tunsin itseni taas niin onnelliseksi että olin yhtä hymyä vaikka kävelinkin yksin kaatosateessa (ilman sateenvarjoa..) kamera kädessä pitkin Angersin pikkukujia. Sain sunnuntaisen postauksen jälkeen monta viestiä joissa huolehdittiin onko mulla kaikki hyvin. On, kaikki on tosi hyvin ja yleisfiilis on hyvä, mutta kuten normaalistikin elämässä, välillä on huonoja päiviä ja täällä ne tuntuukin tuhatkertaisesti pahemmilta! Musta kuitenkin huonot päivät on jollain tapaa ihan hyvä merkki ja ne kertoo siitä että olo on kotoisa ja normaali. 

Voi olla että saatte lukea jokaisesta vaihtariblogista tätä samaa selitystä nyt näihin aikoihin, mut uskon että tää prosessi on kuitenkin tosi erilainen jokaisella ja tää oli nyt mun versio. Vaikka välillä itkettääkin ja ikävä on ihan sietämätön pikkusisarusten kirjettä lukiessa, mulle kuuluu siis tosi hyvää ja viihdyn täällä ihan hirveen hyvin! Tänään multa kysyttiin taas että kaipaanko maatani ja kotiani ja hymyillen vastasin että tottakai vähän, mutta mulla on nyt koti myös täällä.