PRIDE

Lauantaina heräsin Siirin viestiin: "Yritä ehtii aikasempaan junaan, täällä on tänään pride". Ehdin, mutta junassa huomasin jättäneeni kameran akun kotiin. Lainasin Siirin hostisän kameraa ja rakastuin.

ASIAA ASIAA

Ranskassa kaikki hyvin, sää on ajoittain hyvinkin kesäinen (tällä viikolla pitäisi taas nousta hellelukemiin!) ja mieliala näin yleisesti tosi korkealla. Oon hirveän onnellinen just nyt ja just täällä!
Mulla on lojunut luonnoksissa jo kuukausien ajan monta tekstiä jotka tasasin väliajoin käyn lukemassa läpi mutta en koskaan oo saanut mitään julkastua. En oikeen osaa sanoa miks musta ei oo kuulunut kuukausiin mitään, ei mulla kai oikein oo ollut sanottavaa vaikka samalla niin hirveesti. Aikaa ei ollenkaan mutta silti niin liikaa. Postauksen kuvat palasia viime kuukausien ajalta.







Koulut loppuu terminaleilla noin viikon kuluttua ja mulla on siis luvassa kaksi viikkoa vapautta kun kaverit lukee ylioppilaskirjoituksiin ja sitten suorittaa kokeet. Suunnitelmissa ainakin Lyon ja Pariisi sekä lähialueen kaupunkeja vaihtarikavereiden kanssa kun ranskalaiset pysyvät visusti sisätiloissa kirjojensa kanssa. Bac loppuu nelisen päivää ennen mun lähtöä, mikä harmittaa tosi paljon koska käytännössä se tarkottaa sitä että kavereiden kanssa vietettävät päivät on laskettavissa ihan yhden käden sormilla. Tätä läpimätää koulusysteemiä ei tule ikävä mutta ajatus luokkalaisten hyvästelemisestä tuntuu kamalalta, me ollaan aika tiivis porukka. Onneksi tilanne on kaikilla sama sillä ensi vuonna luokka leviää ympäri Ranskaa opiskelemaan. Hyvästit tuntuu helpommilta kun en ole ainoa joka lähtee.




Lähes tasan kuukauden päästä olen jo Suomessa ja se tuntuu samalla todella pahalta ja ihan mahtavalta. Rehellisesti sanottuna mua pelottaa lähteminen ihan hirveästi - eikä pelkästään ne hyvästit vaan ihan se kotiinpaluu. Oon kokenut tän vuoden aikana jotain niin suurta etten usko kenenkään koskaan ymmärtävän ja oon muuttunut niin etten tiedä mahdunko enää paikkaani Suomessa. Se tuntuu hassulta ja pelkään että se kiiltokuva joka mulla täällä kilometrien päässä on Suomesta ei vastaakaan todellisuutta. Vaikka nyt ajatus Suomesta tuntuu ihanalta, tiedän että jo parin kuukauden päästä olisin valmis lähtemään. 10 kuukautta alkaa ehkä tuntua liian pitkältä ajalta olla yhdessä paikassa, nälkä olisi jo muualle. Irrallaan on aika hyvä olla.

Vaikeinta on yrittää ymmärtää etten enää koskaan tule elämään tätä elämää. Voin aina palata kotiin ja vierailla kavereilla ympäri Ranskaa mutta en enää koskaan tule saamaan mun ranska-arkea takaisin ja se tuntuu kamalalta.  Lähtö ja hyvästit tuntuu niin lopulliselta - niiden mukana ne rakkaat ihmiset joiden kanssa oon jakanut tän vuoden levittäytyvät ympäri Ranskaa, Eurooppaa ja ihan koko maailmaa.








Jokainen viikko on täynnä niitä viimeisiä hetkiä ja se sattuu niin helvetisti. Vaikken enää koskaan voi palata tähän tilanteeseen, tää vuosi on jättänyt muhun niin suuren jäljen että tulen muistamaan jokaikisen ihmisen, tuoksun ja kadunkulman koko loppuelämäni. Nää ihmiset täällä muutamia lukuunottamatta tulee muistamaan mut sinä yhtenä suomalaisena tyttönä joka oli täällä sinä yhtenä vuonna mutta mulle jokaikinen heistä on ollut osa jotain niin hirveän suurta.














Musta tuntuu että pää on tällä hetkellä enemmän sekaisin kuin alkuvuodesta. Mutta nykyään hallitsen sen kaaoksen. Ainakin osittain. Taidan myös alkaa tottua ajatukseen etten enää koskaan tule olemaan kokonainen, enää koskaan täysin kotonani.

Vaikka tää loppu sattuukin niin hirveästi ja kaikki mitä just luitte saattaa kuulostaa aika tosi dramaattiselta niin muistakaa että olen ihan älyttömän onnellinen tällä hetkellä. Olo on niin hyvä ja rakastettu ja rakastan tätä maata ja kulttuuria ja näitä ihmisiä päivä päivältä enemmän.

Ja tottakai odotan innolla kotiinpääsyä. Niitä vahvoja onnentunteita kun pikkuveli nukahtaa autossa olkapäälle tai sisko nukkuu kolmatta kuukautta mun vieressä, valoisia kesäöitä, merta ja saaristoa, Turkua, kavereita, mun huonetta ja pyörää.

Nähdään ihan pian!